| |
|
|
|
ÄKÄSLOMPOLON HISTORIAA
Viimeisen jääkauden päätyttyä ja
tuntureiden paljastuttua asuttivat kivikauden ihmiset Ylläsjokisuuta
nykyisen Kolarin kirkonkylän tienoilla. Kun jääjärvien pinnat laskivat,
siirtyi asutus pohjoisempaan ja siten myös Äkäslompolon kylään.
Saamelaiset asuttivat kylää ja sen liepeitä löyhinä yhdyskuntina. He
olivat täysin riippuvaisia riistamaista, kalastuksesta ja villipeuran
pyynnistä. Peuranpyynnistä muodostui vähitellen nykyisen poronhoidon
perusta. Viimeiset villit peurat pyydettiin Kittilässä 1800-luvun
lopulla. Suomalaiset uudisasukkaat saapuivat kylään kirkonkirjojen
mukaan 1748, jolloin rakennettiin Äkäslompolon ensimmäinen talo. Siitä
lähtien on kylässä ollut maanviljelystä – ensimmäiset talolliset elivät
luonnonmukaisesti maitotuotteiden, viljan, riistan, kalan ja marjojen
suhteen. Ohraa viljeltiin se, mikä voitiin. Muuta viljaa ostettiin
mahdollisuuksien mukaan, markkinoiden aikaan Pajalassa ja myöhemmin
Kolarissa. Taljat ja nahat tekivät mahdolliseksi esimerkiksi suolan
ostamisen.
Tietä ei Äkäslompolon kylälle ollut, vaan kulkuväylänä käytettiin
Äkäsjokea. (Luosun ja Äkäslompolon kylien välille muodostui kuitenkin
polku, joka on vieläkin maastossa löydettävissä). Myöhemmin syntyi myös
hevosella ja porolla ajettavissa oleva polkutie Äkäsjokisuuhun, johon
asti pääsi maanteitse 1900-luvun alussa.
Ensimmäiset matkailijat saapuivat Äkäslompoloon 1930-luvulla. Matkailu
ilman sen kummempaa syytä (kuten malminetsintää tai kartanpiirustusta)
kummastutti aluksi paikallista väestöä, varsinkin kun matkailijat
kiipesivät tunturiin aivan ilman mitään ”ymmärrettävää” syytä. Eipä
aikaakaan, niin paikalliset asukkaat huomasivat, että matkailijoita
majoittamalla voi hankkia lisäansioita, vaikka ensi alkuun majoituksesta
tarjottu maksu ihmetytti - eihän Lapissa ollut sellaiseen totuttu, vaan
kaikki matkamiehet olivat saaneet yösijan sen kummempia maksuja
maksamatta. Ensimmäinen auto kävi Äkäslompolossa 1930-luvun alkupuolella
ja sen jälkeen alkoivat tienparannushankkeet. Kesti kuitenkin vielä
kotvasen, ennen kuin matkailijat pääsivät perille asti ”onnikalla”.
Vasta 1950-luvulla linja-auto pääsi varmuudella perille asti.
Matkailijaryhmät olivat 1940-luvulla yleensä kylässä 10 päivää ja heidän
lomaansa kutsuttiin ”kurssiksi”. Tunturikurssilaiset majoittuivat
nykyisen mittapuun mukaan erittäin vaatimattomasti – joskus oli vuoteena
pelkkä oljista sijattu peti lattialla. Kursseilla oli oma kokki mukana.
Paikallista ruoanlaittajaa tarvittiin vasta 1950-luvulle tultaessa.
Laskettelun kehitys alkoi toden teolla vuonna 1957, jolloin
Varkaankuruun aseteltiin ensimmäinen hissi. Se toimi Volkswagenin
moottorilla ja kaikki tarvekalut sekä polttoaine oli kannettava paikalle
mies-, poro- tai hevosvoimaa käyttämällä. Tunturiin ei tuolloin ollut
tietä ja laskettelijakin joutui ensi alkuun hiihtämään melkoisen
rupeaman ennen varsinaista laskettelua. Ylläkselle tuli tie Yleisradion
mastohankkeen myötä 1967. Sen jälkeen kylä on muuttunut tasaista tahtia
yhdeksi Suomen suurimmista talviurheilukeskuksista.
|
|
|
|
|