Ylläksen Yöpuun historiaa
Ylläksen Yöpuun tarina alkaa vuodelta 1954, jolloin vanhempani Markku ja Senni Kaulanen rakensivat Purola – nimisen talon Äkäslompolon silloin hieman harvemmin asuttuun keskustaan. Samalla he jäivät pois Ylläskartanon talonmiespariskunnan tehtävistä aloittaen kotimajoituksen Purolassa. Olivat siis sen ajan maaseutumatkailuyrittäjiä.
Silloin asia ilmaistiin toisin: ”Meilä piethään lehmiä ja turistia”.
Tuohon aikaan vaatimustaso ei asiakkaillakaan ollut päätä huimaava, talonväki nukkui yhdessä nurkassa ja turistit toisessa, aamulla herätessä kannettiin patjat vinttiin ja ulkoa iso parakkipöytä sisään.
Aamupalan jälkeen turistit lähtivät hiihtämään ja emäntä jäi laittamaan päivällistä. Silloin myös ladut tehtiin pelkästään hiihtämällä, koneita siihen ei ollut. Eipä ihme ettei luistelutyyli ollut muotia.
Iltapäivällä turistit tulivat syömään ja saunomaan, sitten pöytä kannettiin taas ulos ja petivehkeet tilalle.
Mitään erikseen varattuja illanviettotiloja ei ollut, iltamat olivat vieraiden omatoimisuudesta kiinni.
Pikku hiljaa myös Purolassa rakennettiin lisätiloja ja 70–luvun alussa luovuttiin maataloudesta kokonaan.
Lehmät ”panthiin korkelaitasseen ja alethiin lypsämhään turistia”. Onneksi tätä ”karjaa” on riittänyt, osin jopa samoja ihmisiä, tänäkin päivänä.
Turistirakentamiseen satsattiinkin 70- ja 80- luvuilla koko kylässä, tosin kaavanteon aikoina oli vuosikausia pitkä rakennuskielto, jonka aikana iso osa kylän liitereistä ja navetoista muunnettiin eri käyttöä varten, ”Met laitama tämän turistille”.
Markku Kaulanen menehtyi keuhkosyöpään 1981. Senni Kaulanen jatkoi yksin talon pyörittämistä, vielä osa meistä ”läpistä” jaloissaan. Touhua riittikin, aamupala turisteille, sen jälkeen tiskit ja päivällisen tekoon. Ja tietysti tiskit sen jälkeen, tähän kun lisää mökkien siivouksen, niin onneksi oli lyhyt sesonki silloin.
Hullut vuodet 80-luvun loppupuolella tuntuivat Ylläkselläkin, puhuttiin tunneleista ja ties mistä.
Purolassa turistinpito jatkui Sennillä niin kuin siihenkin asti, ilman sen kummempia hullutteluja. Senni Kaulanen piti taloa vuoden 1992 loppuvuoteen ja kuolemaansa asti.
Keväällä 1993 tulin sitten minä, Vesa Kaulanen, isännäksi. Silloin muutettiin nimi Ylläksen Yöpuuksi, Purola jäi käytöstä.
Alussa olikin sitten lama ja kuulosti että koko elinkeino loppuu. Pikkuhiljaa aikakin sitten parani.
Parantuneet olivat myös tasovaatimukset asiakkailla, ja siihen vastaamisessa olikin jo ”hänensä homma”. Ohjelmapuolelle palvelut laajentuivat parantumattomansairauden vuoksi, kalastushulluden siis. Nykyään onkin veneitä siellä ja täällä ja erilaisia retkiä vähän joka kalalajin mukaan.
Nykyään mökit ovat vaatimusten mukaisia, mutta niinpä tässä 12 vuoden jälkeen onkin saman verran petipaikkoja kuin alkaessa, silloinen 8 hengen mökki on nyt 4 hengen, kerrossänkyjä ei ole vuosiin ollut ja suksihuoltokin pitää olla, ennen riitti kynttilä suksenpohjiin…
Kevätsesonki on edelleen tärkein, mutta väkeä pyörii jo lähes ympäri vuoden, toukokuu on hiljaisin aika vuodesta.
Kesällä käy kalastajia ja marjastajia, syksyllä ruskavieraita, ensilumen hiihtäjiä on myös, joulu on nykyään sesonki ja siitä ei enää pitkästi kevääseen olekaan.
Tällä hetkellä uskollisimmat vieraat ovat käyneet jo yli 40 vuoden ajan, kaukaisimmat taas ovat olleet Kiinasta, Australiasta ja Uudesta-Seelannista.
Päivitys 19.02.2009
On tuon yllä olevan tekstin kirjoittamisestakin kulunut jo reilusti yli kymmenen vuotta, aika se vain mennee, onneksi sitä on vieläkin nuori..
Vaan on noinkin lyhyeen aikaan paljon muutoksia mahtunut, on tullut kännykät ja internetit. “Jo sitä vain verkkoa piisaa…”
Nykyään väkeä riittää lähes ympäri vuoden, melkein kaikille vuodenajoille on omat käyttäjänsä. On tullut uusia lajeja sauvakävelystä lumikenkäilyyn ja alamäkipyöräilyyn , kuulemma “jokku puottavat kelkala alas tunturista”.
Mutta yksi on ja pysyy, Ylläs ja sen maisemat, oikean talvineen, hankineen ja revontulineen tai kesällä valoisina yöttöminä öinä.
Kiitos kaikkile kaikille vanhoille asiakkaille ja tervetuloa myös ensikertalaiset!
Toivoo Vesa Kaulanen
Äkäslompolon historiaa
Viimeisen jääkauden päätyttyä ja tuntureiden paljastuttua asuttivat kivikauden ihmiset Ylläsjokisuuta nykyisen Kolarin kirkonkylän tienoilla. Kun jääjärvien pinnat laskivat, siirtyi asutus pohjoisempaan ja siten myös Äkäslompolon kylään.
Saamelaiset asuttivat kylää ja sen liepeitä löyhinä yhdyskuntina. He olivat täysin riippuvaisia riistamaista, kalastuksesta ja villipeuran pyynnistä. Peuranpyynnistä muodostui vähitellen nykyisen poronhoidon perusta. Viimeiset villit peurat pyydettiin Kittilässä 1800-luvun lopulla. Suomalaiset uudisasukkaat saapuivat kylään kirkonkirjojen mukaan 1748, jolloin rakennettiin Äkäslompolon ensimmäinen talo. Siitä lähtien on kylässä ollut maanviljelystä – ensimmäiset talolliset elivät luonnonmukaisesti maitotuotteiden, viljan, riistan, kalan ja marjojen suhteen. Ohraa viljeltiin se, mikä voitiin. Muuta viljaa ostettiin mahdollisuuksien mukaan, markkinoiden aikaan Pajalassa ja myöhemmin Kolarissa. Taljat ja nahat tekivät mahdolliseksi esimerkiksi suolan ostamisen.
Tietä ei Äkäslompolon kylälle ollut, vaan kulkuväylänä käytettiin Äkäsjokea. (Luosun ja Äkäslompolon kylien välille muodostui kuitenkin polku, joka on vieläkin maastossa löydettävissä). Myöhemmin syntyi myös hevosella ja porolla ajettavissa oleva polkutie Äkäsjokisuuhun, johon asti pääsi maanteitse 1900-luvun alussa.
Ensimmäiset matkailijat saapuivat Äkäslompoloon 1930-luvulla. Matkailu ilman sen kummempaa syytä (kuten malminetsintää tai kartanpiirustusta) kummastutti aluksi paikallista väestöä, varsinkin kun matkailijat kiipesivät tunturiin aivan ilman mitään ”ymmärrettävää” syytä. Eipä aikaakaan, niin paikalliset asukkaat huomasivat, että matkailijoita majoittamalla voi hankkia lisäansioita, vaikka ensi alkuun majoituksesta tarjottu maksu ihmetytti – eihän Lapissa ollut sellaiseen totuttu, vaan kaikki matkamiehet olivat saaneet yösijan sen kummempia maksuja maksamatta. Ensimmäinen auto kävi Äkäslompolossa 1930-luvun alkupuolella ja sen jälkeen alkoivat tienparannushankkeet. Kesti kuitenkin vielä kotvasen, ennen kuin matkailijat pääsivät perille asti ”onnikalla”. Vasta 1950-luvulla linja-auto pääsi varmuudella perille asti.
Matkailijaryhmät olivat 1940-luvulla yleensä kylässä 10 päivää ja heidän lomaansa kutsuttiin ”kurssiksi”. Tunturikurssilaiset majoittuivat nykyisen mittapuun mukaan erittäin vaatimattomasti – joskus oli vuoteena pelkkä oljista sijattu peti lattialla. Kursseilla oli oma kokki mukana. Paikallista ruoanlaittajaa tarvittiin vasta 1950-luvulle tultaessa.
Laskettelun kehitys alkoi toden teolla vuonna 1957, jolloin Varkaankuruun aseteltiin ensimmäinen hissi. Se toimi Volkswagenin moottorilla ja kaikki tarvekalut sekä polttoaine oli kannettava paikalle mies-, poro- tai hevosvoimaa käyttämällä. Tunturiin ei tuolloin ollut tietä ja laskettelijakin joutui ensi alkuun hiihtämään melkoisen rupeaman ennen varsinaista laskettelua. Ylläkselle tuli tie Yleisradion mastohankkeen myötä 1967. Sen jälkeen kylä on muuttunut tasaista tahtia yhdeksi Suomen suurimmista talviurheilukeskuksista.
